Mäntsälän Urheilijoita edustavaa 12-vuotiasta Armi Häkkistä voi sanoa melkeinpä Kultahippukisojen konkariksi: hän on mukana ilma-aseiden Kultahippufinaaleissa jo viidettä kertaa. Lisäksi hänet on palkittu rehtiydestään ja aktiivisuudestaan
Tämän vuoden kisoissa Turussa Armi kilpailee 12 vuoden iästään huolimatta 14-vuotiaiden sarjassa. Pääasiassa hän keskittyy ilmakivääriin, mutta ampuu myös ilmapistoolilla. Ampumaharrastus ei kuitenkaan rajoitu pelkästään ilma-aseisiin, vaan myös ruutiaseilla Armi ampuu toisinaan.
Harrastus sai alkunsa, kun isä näki lehdessä ampumakoulun ilmoituksen. Näin Armi aloitti harrastuksen 7-vuotiaana. Armi kertoo, että isäkin on ampunut ja on käynyt joskus metsästämässä sekä seuran mestaruuskisoissa.
Armi Häkkinen valittiin viime lokakuussa Suomen Ampumaurheiluliiton parhaiden palkitsemistilaisuudessa Grande Finalessa vuoden 2010 Kultahippuampujaksi. Suomen Ampumaurheiluliiton nuorisovaliokunta valitsee Kultahippuampujan vuosittain seuroilta saamiensa ehdotusten perusteella. Valinnassa ei ratkaisevaa ole niinkään kilpailumenestys vaan aktiivisuus reiluus ja se, miten kohtelee muita seurakavereita.
Armi tuntuu olevan syntynyt ampujaksi: omien sanojensa mukaan hän pitää kilpailemisesta. Kilpailuja on parhaimmillaan joka viikonloppu ja joskus ampumaradalle tulee mentyä joka päivä. Ja parasta kilpailussa on onnistuminen.
Mikä sitten on parasta ampumisessa?
”Parasta on harrastuksen haastavuus ja se, että keskittymiskyky paranee”, Armi sanoo empimättä.
Harrastuksen mielekkyyttä lisää epäilemättä sekin, että ampumaradalta löytyvät myös parhaat kaverit. Kilpaileminen on tuonut Armille kavereita myös muista Suomen ampumaseuroista.
Rauhallinen tyttö ei omien sanojensa mukaan jännitä kisoissa lainkaan. Ja mitä suuremmat kilpailut ovat, sitä parempi! Jossain vaiheessa Armin toiveissa on myös päästä kilpailuihin ulkomaille.
”Kilpailussa keskityn vain suoritukseen. En ikinä ajattele mitään muuta”, hän kertoo.
Entä minkä neuvon vuoden Kultahippuampuja antaa nuoremmilleen?
”Ampuessa täytyy pitää hauskaa!”
Teksti: Elina Syrjänen