Ampumaurheiluliiton liittohallituksen puheenjohtaja Vesa Nissinen piti juhlapuheen Katajanokan Kasinolla 18. tammikuuta pidetyssä juhlavuoden avaustilaisuudessa. Ohessa Nissisen puhe kokonaisuudessaan.
”Herra kenraali,
Liiton kunniapuheenjohtaja,
Arvoisat kutsuvieraat,
Suomen Ampumaurheiluliitto perustettiin 19. päivä tammikuuta vuonna 1919. Suomen mestaruuskilpailuja ammunnassa oli toki jo järjestetty vuodesta 1907 Mestaruuskilpailujen valtuuskunnan toimesta. Monella tavalla raskas vuosi 1918 viivästytti liiton perustamista. Sisällissodan jälkimainingit johtivatkin siihen, että suojeluskuntien piirissä haluttiin ottaa uusi valtakunnallinen organisaatio tiukkaan talutusotteeseen.
Pohjatyön liiton perustamiseksi teki opettaja Oscar Rosenqvist, josta tuli liiton ensimmäinen puheenjohtaja. Kaskisista syntyisin ollut Rosenqvist oli äidinkieleltään ruotsinkielinen, mutta uudesta Ampujainliitosta haluttiin suomenkielinen. Opettaja Rosenqvist oli lisäksi oikealla tavalla itsepintainen; hänen johdollaan kilpa-ampujat torjuivat suojeluskuntien suunnasta esitetyn vaatimuksen, jonka mukaan uuden liiton jäsenistä olisi tehty automaattisesti suojeluskuntalaisia.
Syntymäkaupungissani Mikkelissä vaikuttanut maaherra Ernst E. Rosenqvist oli yhteiskunnallisesti parannettu versio opettaja Rosenqvistista. Maaherralla oli lähtökohtaisesti enemmän uskottavuutta kuin opettajalla. Hän oli juuri kunnostautunut testaamalla venäläisiltä saatuja sotasaaliskivääreitä, ja oli lisäksi itsekin huippuampuja, Tukholman olympiakisojen hirviammunnan joukkuekilpailun pronssimitalisti. Hän oli myös suomenkielinen ja koulutukseltaan juristi. Niinpä vain puoli vuotta vanhan liiton puheenjohtaja vaihtui kesäkuussa järjestetyssä vuosikokouksessa.
Maaherra Rosenqvistin henkilön kautta Ampujainliitto nousi suojeluskunnan silmissä uudelle tasolle, kumppaniksi, jonka kanssa saatettiin kehittää suomalaisten miesten ampumataitoa. Suojeluskuntajärjestöstä tuli maaherra Rosenqvistin johtaman Ampujainliiton ensimmäinen merkittävä sponsori sen jälkeen, kun valtion kirstusta ei löytynyt rahaa ampujille. Suuri merkitys oli myös niillä lukuisilla ampumaradoilla, joita suojeluskuntien resursseilla raivattiin eri puolille maata.
Suojeluskuntien piiristä nousi suomalaisen ampumaurheilun kaikkien aikojen merkittävin kummisetä, valtionhoitaja P.E. Svinhufvud. Hän alkoi kilpailla ampumisessa vasta 1920-luvulla ollessaan kuusissakymmenissä, mutta uutteralla harjoittelulla hänestä tuli moninkertainen ikämiesten Suomen mestari. Svinhufvud harrasti ampumista monipuolisesti. Hän ampui pistoolilla tarkasti niin oikealla kuin vasemmalla kädellä. Mutta ennen kaikkea Svinhufvud oli hyvä kivääriampuja. Oma isoisäni Aleks Nissinen oli yksi hänen kilpakumppaneistaan ennen sotia.
Svinhufvudin ja ampujapiirien keskinäinen kunnioitus oli näkyvissä jo ennen kuin hänestä tuli tasavallan presidentti vuonna 1931. Mutta siitä lähtien tämä suhde nousi aivan uudelle tasolle. Tuntuu sopivalta, että juuri Svinhufvudin presidenttikauden aikana suomalaiset nousivat ampumaurheilussa maailman kärkeen. Tavoitteeksi tuli arvostetuimman ja arvokkaimman ampumaurheilun kiertopalkinnon, Argentiina-pokaalin voittaminen vapaakiväärin joukkuekilpailussa. Tämän suomalaiset huippuampujat toteuttivat Rooman maailmanmestaruuskilpailuissa vuonna 1935.
Bästa åhörare,
sportskytte har i Finland utöver Svinhufvud haft även en annan fadder på den högsta nivån. När världsmästerskapen arrangerades i Helsingfors år 1937 donerade marskalken, friherre Mannerheim till lagtävlingen i militärgevär som vandringspris ett gyllene jordklot som bar hans namn och som tillverkats av Tillanders guldsmedsaffär. Mannerheim var som ung officer en framgångsrik tävlingsryttare. Han är också en av Finlands mest kända storviltsjägare. Han visste att värdesätta duktiga skyttar.
Mannerheimin kultapokaali ei kuitenkaan päätynyt heti suomalaisten käsiin, sillä perinteinen ampumaurheilun suurmaa Sveitsi voitti sotilaskiväärin joukkuekilpailun vuonna 1937. Pokaali kiersikin maailmalla 50 vuotta. Ensimmäisen kerran se päätyi suomalaisten haltuun viimeisellä mahdollisella hetkellä, Skövden maailmanmestaruuskilpailuissa vuonna 1986. Kalle Leskinen, Mauri Röppänen ja Ralf Westerlund voittivat joukkueena maailmanmestaruuden ja toivat maailmaa kiertäneen pokaalin kotimaahan. Arvokas pokaali on sittemmin lahjoitettu Suomen Urheilumuseon kokoelmiin.
Suomalainen ampumaurheilu oli suuressa roolissa myös Helsingin olympiakisoissa vuonna 1952, missä Vilho Ylönen ampui pienoiskiväärillä hopeaa ja Tauno V. Mäki hirviammunnassa pronssia. Pääministeri Urho Kekkonen kävi pariinkin otteeseen seuraamassa kilpailuja. Ampujainliiton puheenjohtajana oli olympiakisojen aikaan kenraali Hugo Österman, joka on liiton pitkäaikaisin puheenjohtaja. Hänen kautensa kesti uskomattomat 27 vuotta.
Kolmannen kerran kaikki maailman parhaat ampujat kokoontuivat Suomeen vuonna 2002, kun Lahti ja Hollola isännöivät maailmanmestaruuskilpailuja. Ne olivat siihen asti suurimmat ampumaurheilun maailmanmestaruuskilpailut. Urheilijoita oli yli 2000 ja osanottajamaita oli 89. Televisio otti kisat omakseen, ja mikä parasta, suomalaiset voittivat peräti 12 mitalia.
Olemme tottuneet siihen, että suomalaiset ampuvat vuodesta toiseen maailman huipputasolla lajissa kuin lajissa. Kun puhutaan huippu-urheilusta, olympiamenestys on koko suomalaista urheilua määrittävä seikka. Tällä vuosituhannella ampujamme ovat tuoneet olympiakisoista neljä mitalia. Juha Hirven ja Marko Kemppaisen olympiahopeat Sydneystä ja Ateenasta olivat sopiva pohjustus Pekingin superonnistumiselle vuonna 2008. Monet muistavat edelleen, kuinka Henri Häkkinen ampui ensin ilmakiväärillä olympiapronssia. Ja Satu Mäkelä-Nummela ampui samana päivänä olympiakultaa trapissa. Se oli todellakin suomalaisen urheilun superpäivä.
En halua tässä unohtaa myöskään Minna Leinosen paralympiakultaa Ateenasta vuonna 2004. Minnan palkintokokoelmista löytyvät myös maailmanmestaruus ja Euroopan mestaruus. Hän on yksi 2000-luvun menestyneimpiä suomalaisia urheilijoita.
Hyvät kuulijat!
Ilman teitä, tänään täällä läsnä olevia yhteistyökumppaneita, tukijoita ja vapaaehtoisia vastuunkantajia ei Ampumaurheiluliitto pystyisi tehtäviään toteuttamaan. Suuret rahat eivät liiku meidän lajissamme, joten paras toiminnan motivaatio löytyy yhteisestä arvopohjasta, urheiluhengestä ja erinomaisesta vuorovaikutuksesta.
On suuri kunnia olla 100-vuotiaan Suomen Ampumaurheiluliiton puheenjohtajana juuri juhlavuonna. Kunniakas historia asettaa meille myös suuret velvoitteet. Strategiamme mukaisesti keskitymme varmistamaan, että toimintaympäristömme muutoksessa ampumaurheilun harrastamisen edellytykset säilyvät myös tulevaisuudessa. Ampumaurheilu on olympiakomitean analyysin mukaan yksi niistä harvoista lajikokonaisuuksista, joilta jatkossakin voidaan odottaa olympiamenestystä.
Tänä päivänä liittomme edustaa kuitenkin kahdeksaa eri lajiryhmää, joista vain kolme on olympiaohjelmassa. Pyrkimys kaikkien lajien mahdollisimman tasapuoliseen tukemiseen onkin liiton rajallisten taloudellisten resurssien puitteissa yksi suurista haasteistamme.
Yksi tämän juhlavuoden – jonka suojelijaksi tasavallan presidentti Sauli Niinistö on lupautunut – isoista tapahtumista on haulikon maailmancupin kilpailujen järjestäminen Lahti-Hollola seudulla elokuussa. Pääjuhlamme järjestetään Tampereella 31.8.2019.
Näkyvyyttä riittää todennäköisesti myös seuraavina vuosina. Vuonna 2020 järjestämme pohjoismaiset mestaruuskilpailut sopivasti ennen Tokion olympialaisia ja heti perään talvella 2021 ilma-aseiden Euroopan mestaruuskilpailut.
Suurten tapahtumien ja juhlinnan keskellä on hyvä muistaa, mitä se arkinen tekeminen ampumaurheilussa on. Tärkein työ meidänkin lajissamme tehdään 300 ampumaseurassa ympäri Suomen. Suurin kiitos kuuluu kentälle. Ilman seurojen aktiivien pyyteetöntä vapaaehtoistyötä ei tulevaisuutta rakenneta!
Toivotan hyvää juhlapäivää ja juhlavuotta kaikille ampumaurheilun ystäville. Kiitos!